Yli kaksikymmentä vuotta maailmalla opetti arvostamaan Suomea, alle kaksi vuotta Suomessa ja persut opettivat häpeämään omia juuria

Suomineito ja Persut (Luotu tekoälyä käyttäen)

En yleensä puutu politiikkaan, mutta nyt en voi jäädä pyörittelemään peukaloita.

Suomessa on totuttu siihen, että politiikka on toisinaan kuivaa kuin näkkileipä ilman voita. Viime aikojen tapahtumat Perussuomalaisten riveissä ovat kuitenkin osoittaneet, että draama ei vaadi suuria sanoja tai päätöksiä – joskus riittää yksi ele.

Sara Dfcacen tapaus (julkisuudessa laajasti raportoituna) ja siihen liittynyt silmienvenyttely, jota myös useat kansanedustajat ja jopa europarlamentaarikko Sebastian Tynkkynen näyttivät komppaavan, ei ollut ohimenevä lipsahdus. Se oli oppikirjaesimerkki siitä, miten rasismi, vallankäyttö, harkitsemattomuus ja digitaalinen todellisuus törmäävät.

Aasiassa asuneena ja työskennelleenä tätä on ollut erityisen vaikea seurata. Kansainvälisissä työyhteisöissä – erityisesti Aasiassa – on itsestään selvää, että pienikin ele voi saada valtavan merkityksen, kun yleisö on globaali ja kamerat aina päällä. Vuonna 2025 poliitikon ei enää tarvitse sanoa mitään tullakseen uutiseksi. Ele riittää. Suomessa tämä todellisuus tuntuu silti yhä yllättävän osan päättäjistä. On houkuttelevaa vähätellä tapahtunutta ja todeta, että kyse oli vain eleestä. Silmienvenyttelystä. Mutta todellisuudessa se on rasistinen ja epäkunnioittava ele, sen lisäksi digitaalisessa maailmassa kuvakaappaus muuttuu isoiksi otsikoiksi ja leviää hetkessä kansainvälisiin verkostoihin. Kohu on suuri – ja aivan syystä. Kyseessä on halventava ja selkeästi rasistisena pidetty toiminta, eikä sitä voi kuitata väärinymmärryksenä tai huumorina. Eikä sitä voi painaa villaisella, että rasismi ei ollut kuvien alkuperäisenä tarkoituksena.

Olen viime aikoina pohtinut paljon, miksi suomalainen saattaa suhtautua vihamielisesti toiseen vierasmaalaiseen ihmiseen ja maahanmuuttajaan. koka itse olen ollut juuri tuo vierasmaalainen ja maahanmuutaja asuessani, Englannissa, Afrikassa, Hong Kongissa, ja Thaimaassa.

Muistan tapauksen kahdeksankymmentäluvulta: sukulaiset puhuivat kovaan ääneen maahanmuuttajista ja haukkuivat heitä, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin matkustivat ”etelään” lomalle. Loman jälkeen he kehuskelivat, kuinka paikallinen Mehmet oli ollut aivan mahtava tyyppi. Mutta auta armias, jos Mehmet, Ming tai kukaan muu Suomesta ulkopuolelta tulee tänne – silloin mahtavuus loppuu kuin seinään. Tänä päivän ei taida olla ajatukset paljoa muuttuneet.

On selvää, että vihapuhe, rasismi ja syrjintä eivät synny tyhjästä. Ne siirtyvät usein salakavalasti sukupolvelta toiselle: lapset ja nuoret kuulevat ja oppivat, mitä arvostetaan ja mitä paheksutaan, ja sisäistävät nämä viestit. Juuri tätä dynamiikkaa vahvistavat poliitikot, jotka käyttävät retoriikkaansa ja päätöksiään edustaakseen tai normalisoidakseen syrjiviä asenteita.

Viime yönä kello neljä sain viestin kanadalaiselta ystävältäni: "Mitä teillä oikein tapahtuu?" Sitä ennen oli puhelin piipannut jo Hongkongista ja Thaimaasta. Kun maailmalta kysytään, ei kysytä yksittäisestä missistä tai kansanedustajasta. Kysytään Suomesta. Yksi ele muuttuu nopeasti koko kansakuntaa koskevaksi kertomukseksi.

Eduskuntaan valitaan usein tavallisia ihmisiä, jotka aidosti välittävät maamme asioista. Tällä kertaa joukkoon on kuitenkin valikoitunut yksilöitä, joiden kyvyttömyys hahmottaa tekojen seurauksia pidemmällä aikavälillä on käynyt kivuliaan ilmeiseksi. Asemaan nähden käytös on ollut ala-arvoista – ei siksi, että virheitä ei saisi tehdä, vaan siksi, että vastuuta ei näytä aidosti kannettavan.

Tällä kaikella on laajempia seurauksia kuin moni näyttää ymmärtävän. Suomella on Aasiassa merkittäviä taloudellisia intressejä ja vahvoja brändejä – Finnair, Marimekko ja Kone vain muutamia mainitakseni. Aasialaisten turistien, opiskelijoiden ja osaajien merkitys Suomen taloudelle ja työmarkkinoille on huomattava. Mitä tapahtuu, jos Suomi alkaa näyttäytyä maana, jossa rasismi normalisoidaan myös vallan huipulla?

Vielä vakavampi kysymys koskee kotimaata. Mitä tämä viestii aasialaistaustaisille lapsille ja nuorille Suomessa? Jos kansanedustajat voivat tehdä pilkkaavia ja rasistisia eleitä ilman todellisia seuraamuksia, miksi koululaisetkaan pidättelisivät itseään? Politiikassa näytetty käytös valuu aina alaspäin.

Jäljelle jää epämiellyttävä mutta välttämätön kysymys: ymmärtävätkö vallan paikoilla istuvat ihmiset lainkaan, missä ajassa elämme? Vuonna 2025 politiikka ei ole vain puhetta eduskunnan salissa. Se on jatkuvaa esiintymistä globaalilla näyttämöllä, jossa yleisö ei unohda eikä anna aplodeja kohteliaisuudesta.

Ehkä seuraavalla kerralla, ennen kuin silmät venyvät, voisi venyä myös ajatus vastuusta. Se olisi askel kohti sellaista Suomea, jonka passia voisi taas kantaa ylpeydellä. Sananvapaus ei ole vapautta olla vastuuton tai rasistinen. Tämän normalisoinnin on loputtava, ja eduskuntaan on saatava selkeämpi ymmärrys siitä, mitä valta ja edustaminen todella tarkoittavat.